Milloin pelaamisesi alkoi?
Huomasin jo varhaisteini-iässä, että pelaaminen oli parasta. Viihdyin peliautomaatin ääressä enemmän kuin kavereiden kanssa jukeboksin tai biljardipöydän luona. Jollain tasolla tajusin jo silloin, ettei tämä ihan tervettä ole. Ja kaveritkin ihmettelivät, miksi en ole heidän kanssa.
Halusin pelata yksin ja rauhassa ilman, että kukaan käskee lopettamaan. Olen koko pelaavan ikäni yrittänyt pelata salassa, etten kuulisi ärsyttäviä kommentteja. Isä pelasi paljon automaattipelejä ja se kiinnosti minua kovasti. Seurasin häntä kultaisella 80-luvulla esimerkiksi linja-autoasemalla tai Linnanmäen pelisalissa – ja se oli paljon kiehtovampaa kuin huvipuiston laitteet. Aloitin pelaamisen 5–6-vuotiaana.
Mikä pelaamisessa koukutti?
Ennen kuin on voittanut mitään, ei ole odotuksia. Voittojen myötä sitä innostuu. Ensimmäinen ”suuri” voittoni oli 40 markkaa yhden markan panoksella Porvoon linja-autoasemalla. Silloin sain ahaa-elämämyksen: Herranjumala, onko rahan tekeminen näin helppoa?! Nälkä kasvoi syödessä.
Aluksi puhuttiin vain markoista. Olin ainoa lapsenlapsi, joten synttäreinä ja jouluina tuli rahaa. Kaikki meni peleihin. Teini-iässä summat olivat pieniä, mutta työelämän myötä ne kasvoivat.
Kun rahat loppuivat niin lainasin lisää, jotta sai entiset menetykset ja velat paikattua. Lopulta pikavipit oli käytetty, eikä ollut muuta kuin velkaa.
Vaikuttiko pelaaminen ihmissuhteisiin?
Seurustellessa halusin tarjota kumppanille aina parasta. Kävimme leffoissa ja ulkona syömässä, ja tietysti minä tarjosin. Jos peleissä oli osunut, elin huoletonta elämää. Ja kun rahat olivat menneet, lainasin ja yritin pitää kulissin pystyssä.
Pelaamisen tarve oli suoraan yhteydessä siihen, että tarvitsin rahaa, jota minulla ei ollut. Ja halusin sen helposti ja nopeasti. Halusin näyttäytyä ihmisenä, jolta löytyy rahaa. Kun vuonna 2000 aloin seurustella nykyisen vaimoni kanssa, meillä oli erilliset tilit ja taloudet. Hän ei tiennyt velkojani ja kuinka paljon todellisuudessa pelaan, vaikka hän kyllä tiesi minun pelaavan.
Miten peliongelmasi paljastui?
Ensimmäisen kerran jouduin kertomaan hänelle olevani kusessa 2008 kevättalvella. Minulla oli silloin 15000 euroa velkaa, enkä saanut lainaa enää mistään. Olin menettänyt kymmeniätuhansia. Pikavipit ja kaikki tarjolla oleva oli käytetty. Seinä tuli vastaan. Halusin avautua puolisolleni, koska meillä oli häät tulossa. Olin pelannut myös häämatkaa varten tarkoitetut rahat. Tahdoin antaa hänelle mahdollisuuden valita, meneekö kanssani naimisiin vai ei.
Velat olivat painaneet minua jo jonkin aikaa, nukuin ja söin huonosti. Mietin miten saan rahat kasaan ilman että jäisin kiinni. Riitelimme, koska minulla oli koko ajan pinna kireällä. Mitään näkyvää syytä siihen ei ollut. Silloin puhuin ongelmastani hänelle omasta aloitteestani.
Loppuiko pelaaminen siihen?
Saimme hoidettua tuon velan ja olin jonkin aikaa pelaamatta, mutta pian aloin pelata uudestaan.
Olin aiheuttanut meille huomattavan velan, joten halusin korjata tilanteen ja saada menetetyt rahat takaisin. Niin pelaaminen hiipi elämään uudestaan.
Sen jälkeen jäin vaimolleni kiinni saman vuoden joulukuussa. En ollut tajunnut ottaa laskuja pois postien joukosta, joten hän löysi perintäkirjeet. Uusi kriisi oli valmis.
Millaisia tunteita pelaaminen ja siitä kiinni jääminen aiheutti?
Päällimmäinen tunne oli varmasti häpeä. Häpeä siitä, ettei aikuinen ihminen osaa käsitellä rahojaan ja pitää huolta taloudestaan. Ja häpeä oli suurin syy myös siihen, miksi salailin pelaamista. Niin kauan kuin on toivoa olla jäämättä kiinni, peliriippuvainen tekee kaikkensa, ettei jää kiinni.
Juuri häpeän pelon vuoksi yritin voittaa häviämäni rahat takaisin. Se johti siihen, etten maksanut enää edes vuokria, vaan pelasin kaikki käytössä olevat rahat. Minä ajattelin sitä sijoituksena, jolla voisin paikata tilanteen.
Miten tilanne meni siihen pisteeseen, että ymmärsit tarvitsevasi apua?
Kun rahat loppuivat, velkoja oli perinnässä ja häätö edessä, en löytänyt enää poispääsyä. Suunnittelin jopa ryöstöä. Söin masennuslääkkeitä ja mietin, että lopetan kerralla koko elämäni ajamalla rekan alle. En kuitenkaan uskaltanut tehdä sitä.
Tuo hetki toimi minulle perspektiivin antajana. Ymmärsin, että minun pitää nostaa kädet ylös ja hyväksyä se, että minulla on ongelma ja tämän on loputtava. Usein riippuvuuksien kohdalla puhutaan ”motivoivasta kriisistä”, jonka jälkeen ei voi mitään muuta kuin nöyrtyä.
On tärkeää myöntää itselleen ja sen jälkeen myös muille, ettei omin voimin jaksa ja kykene. Silloin voi hyväksyä ulkopuolisen avun ja ottaa sen vastaan.
Millaisia vaiheita ja askeleita oman peliriippuvuuden myöntämisen jälkeen on edessä?
Kun tilanne raukeaa, jäät kiinni ja otat vastaan kaikki haukut, huudot ja itkut, niin itselle siitä tulee lämmin ja hyvä tunne. Helpotus tulee siitä, ettei tarvitse enää pelata tai salailla omia tekemisiään.
Menin muutaman kuukauden hillittömällä draivilla ja tunteella. Halusin poistaa peliriippuvuuden maailmasta ja auttaa kaikkia. Olin niin onnellinen. Ja kyllä näin jälkikäteen ymmärrän, että tuollaisella oman totuuden ja pelastuksen paasaamisella voi saada myös paljon tuhoa aikaan.
Sitä kesti noin vuoden verran, kunnes taloudelliset realiteetit ja aiheuttamani vahingot alkoivat muistuttaa itsestään. Velat olivat edelleen olemassa. Kun on menettänyt luottotiedot ja palkasta otetaan suurin osa, piti luopua monista aiemmista asioista. Siitä seurasi masennusvaihe.
Hyvänolontunteen vaihtuminen masennukseen oli varmasti raskas kokemus. Olisiko tuollaiseen voinut varautua mitenkään?
En usko, että tuollaiseen pystyy varautumaan. Lapsemme olivat pieniä, joten kävimme perheterapiassa. Lisäksi meillä oli vaimon kanssa omat henkilökohtaiset terapeutit.
Minulla on onneksi aina ollut suuri verkosto perhettä ja ystäviä, jotka ovat auttaneet myös taloudellisesti. Ilman tukiverkkoa maailma voi tuollaisessa tilanteessa olla aika karu paikka.
Miten sinulle heräsi ajatus siitä, että voisit ehkä pystyä auttamaan toisia vastaavan kokeneita?
Pelaamisen lopettamisen jälkeen olin vauhdissa ja perustin peliryhmän. Se tapahtui yhteistyössä Porvoon A-klinikan kanssa, luonnollisesti, koska kävin siellä itsekin. A-klinikan kautta tapasin ihmisiä ja heiltä sain tietoa muun muassa kokemusasiantuntijuudesta.
Vähitellen minulle kehittyi enemmän perspektiiviä riippuvuuteni suhteen ja pystyin näkemään peliongelman laajemmin, enkä vain omana ongelmanani. Ymmärsin, että kokemuksistani voisi olla jotain hyötyä muille ihmisille – kaikesta raskaudesta huolimatta.
Uskon, että kokemusasiantuntijana toimiminen oli avain omaan toipumiseen. Sitä kautta opin kohtaamaan ihmisiä ja puhumaan avoimesti. Ja nyt kun olen vuosien ajan puhunut omasta peliriippuvuudestani ympäri eteläistä Suomea, en mitenkään voisi jättää pelikuponkia R-kioskille.
Käytän siis häpeää hyväkseni: en yksinkertaisesti kehtaa enää pelata ja jäädä kiinni. Jokainen lehtijuttu tai radiohaastattelu auttaa tässä tavoitteessa.
Miten olet voinut auttaa toisia peliriippuvaisia?
Olen toiminut vähän niin kuin A-klinikan konsulttina. Kun heille tuli peliriippuvainen, joka oli valmis tapaamaan minut, sain soittopyynnön ja näin hänet. Tällä tavalla avautui työmahdollisuuksia Porvossa, Sipoossa ja Loviisassa.
Olen tavannut kymmeniä peliriippuvaisia. Varsinaista apua ei pysty tarjoamaan, koska ei ole mitään punaista nappulaa, jota painamalla kaikki ongelmat vain katoavat. Sanon sen heti alkuun, että voin jutella ja jakaa kokemukseni, mutta en voi korjata mitään. Ihmeitä on turha odottaa.
Silti tarinani voi auttaa jotakuta hakemaan apua ajoissa. Itse olisi nuorempana arvostanut sitä, että joku asioista edes jotain tietävä olisi keskustellut kanssani.
Niillä ihmisillä, joiden kanssa itse juttelin, ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, mitä peliriippuvuus on. Usein se rinnastettiin esimerkiksi alkoholismiin. Vaikka riippuvuuksissa on samoja piirteitä, ne eivät ole samanlaisia.
Olet ehtinyt toimia lähes kymmenen vuotta peliongelmaisten kanssa kokemusasiantuntijana. Mikä tilanne Suomessa sinun nähdäksesi on, onko pelaaminen helpompaa ja yleisempää?
Itse tutustuin pikavippeihin 2006. Silloin eri toimijoita oli kyllä paljon, mutta ei läheskään sellaista tulvaa kuin nyt. Rahaa on enemmän tarjolla, ja suurempia summia. Oma velkani olisi varmasti moninkertainen, jos pelaaminen tapahtuisi nyt.
Meidän yhteiskunnassa menestyneenä ihmisenä pidetään sellaista, jolla on paljon rahaa. Pitää olla talo, hieno auto, kesämökki ja vene. Niin pitkään kuin menestys mitataan tällä tavalla, pelaaminen on nopea tapa saada rahaa.
Ja kun pelaamisesta puhutaan, mainostetaan isoja voittoja. Ei haluta kertoa sitä tosiasiaa, että voittajat on vain pieni ryhmä, jonka voitot tulevat suurelta ryhmältä ihmisiä, jotka eivät välttämättä osaa kontrolloida omaa pelaamistaan. Se on karu asia.
Milloin kannattaisi hakea apua pelaamiseen?
Silloin kun huomaa, että on tarve vähätellä tai suorastaan valehdella muille ja itselleen siitä, kuinka paljon todellisuudessa pelaa. Se on merkki siitä, että pelaa liikaa. Harva ihminen on kuitenkaan niin vahva, että pystyy myöntämään tämän.
Olen huomannut omasta ja monien muiden kokemuksesta, että omaa heikkoutta pimitetään niin pitkää kuin mahdollista. Siihen asti, että on jo myöhäistä. Peliongelmasta tekee vaikean se, että pelaamista voi piilotella omista tuloista riippuen hyvinkin pitkään.
Olet kertonut, että saat maksettua pelivelkojesi maksusuunnitelman mukaisen viimeisen erän vuonna 2023. Miltä tuon ajatteleminen ja odottaminen tuntuu?
Kyllä minä odotan sitä, että voin esimerkiksi itse kilpailuttaa perheemme vakuutukset. Nyt tarjouksia ei tule, vaan tulee ainoastaan ilmoitus, ettei niitä valitettavasti tarjota. Samoin puhelinliittymäni on nyt vaimon kautta. Nämä ovat pieniä asioita, joiden kanssa voi elää.
Takaraivossa on silti pelko siitä, että mitä sitten kun olen maksanut velat ja saanut luottotiedot takaisin. Nyt kaikki hanat ovat kiinni ja se on turvallinen fiilis, mutta sen jälkeen minulla on taas mahdollisuus ottaa velkaa. Ei peliriippuvuus ole mihinkään hävinnyt.
Kyllä on hetkiä, jolloin tekisi mieli pelata. Sitä voi puolustella, että olenhan minä ollut jo niin kauan pelaamatta. Ja koska perheen talous on kuralla, voisi isolla voitolla vielä parantaa asioita. Kuulostaa naurettavalta, mutta näin pelurin aivot toimivat.
Pelaamisen suhteen minulla on nollatoleranssi. Sen on pysyttävä. Ehdin pelata yli 20 vuotta ja varmaan lopettaa satoja kertoja, mutta aina pelaaminen imi minut uudestaan takaisin.
En voi pelata enää koskaan, en edes lauantai-illan lottoa.
