Vuosi oli 2001 ja luokkani oli juuri valmistunut humanistiseksi ammattikorkeakouluksi muuttuneesta nuoriso-opistosta ilman tutkintonimikettä. Yhteisöpedagogi-titteli saapui postissa vasta vuotta myöhemmin, kun se oli saatu vihdoin päätettyä. Olin käymässä Youth Against Drugs ry:n legendaarisella toimistolla Bronxissa, Jyväskylän Ruskokinkadulla, kun silloinen kaupunginvaltuutettu ja YADin hallituksen silloinen puheenjohtaja Jarmo ”Hakkis” Hakkarainen kysyi minulta, että aletaanko tekemään nuorisotyötä. Vastasin, että aletaan vaan. Voin kertoa, että oli aivan sama mikä tutkintonimike, tai koko koulutuskaan olisi ollut, niin mikään ei olisi voinut valmistaa minua siihen, mitä tuleman piti.
Hakkiksella oli käyttötaustaa ja raitistumisensa myötä kova tahtotila tehdä hyvää. Hänellä oli visio valtakunnallisesta liikkuvasta päihdekasvatuksesta, mikä olisi kouluille ilmaista, ja hänellä oli siihen myös väline. Heinolan liikenteeltä eläkkeelle jäänyt kirjastoauto vuosimallia 1984. Hakkis vei minut bussiin ja kertoi, että kirjahyllyt lähtisivät veks ja tilalle tulisivat sohvat. Bussin toinen kylki maalattaisiin kuvaamaan huumehelvettiä ja toinen päihteettömyyttä. Minun vastuullani olisikin sitten kaikki muu: sisällön suunnittelu, henkilökunnan hankkiminen, kouluvierailuiden buukkaus ja toteutus. Kuljettajan saisin valmiina, ettei tarvitsisi opetella itse bussia ajamaan.
Minä kävelytin nuoria viivaa pitkin kännilasit päässä ja leikitin Fröbelin palikoiden tahdissa toriväkeä.
Bussin valmistumista odotellessa Hakkis lähetti minut nykyisen mielenterveyden keskusliiton toiminnanjohtajan ja Walkers-toiminnan esi-isän Olavi ”Olkku” Sydänmaanlakan kanssa matkailuautolla Kuusamon torille kohtaamaan nuoria. Olkku lauloi Samuli Edelmannin Karavaanaria, kyseli huoltoasemilla reittivinkkejä Norjaan ja kirjoitti perille päästyämme fläppitaululle: Tarjolla kaffetta ja piprua! Minä kävelytin nuoria viivaa pitkin kännilasit päässä ja leikitin Fröbelin palikoiden tahdissa toriväkeä. Palattuamme Hakkis totesi, että jos selvisit tuosta, niin selviät mistä vaan.
Bussi oli rakennettu Sisun alustalle. Kun ensimmäinen koulukeikkamme jouduttiin perumaan bussin levitessä Jämsän Shellille, kuljettaja vaihtoi kirjainten paikkaa ja jatkossa puskurissa luki SUSI. Susista tuli minun ja kollegoideni liikkuva koti. Nukuimme sen penkeillä ja pesimme hampaita huoltoasemilla reissatessamme. Se oli ruohonjuuritason työtä suurella sydämellä. Rakastin lukea paperikarttaa ja tutkailla mitä kautta milloinkin olisi järkevin löytää kyläkoululta toiselle. Ostin bussin seinälle ison Suomen kartan, johon painelin nuppineuloja sinne missä olimme käyneet.
Duudsonit tekivät meille videon, jolla he näyttivät esimerkkiä siitä, miten voi sekoilla selvinkin päin. Se oli menestys. Näytimme bussissa aikoinaan myös pätkää Transpottingista, kunnes vuonna 2005 ehkäisevälle päihdetyölle asetetut laatukriteerit haastoivat oivaltavampaan ja osallistavampaan työtapaan perinteisen pelottelun sijaan. Elämyksellisyyttä tarjoamaan otimme ohjelmistoon Kuusamossa testatut ja hyväksi havaitut kännilasit. Lisäksi bussissa kumottiin yleisimpiä huumemyyttejä ja tehtiin rintanappikoneella rintamerkkejä, joissa muun muassa luki ”viaton mieli ei tripittäydy”. Välillä bussista loppui happi ja taisi sinne joku oppilas joskus pyörtyäkin. Olenpa pitänyt bussissa muutaman vanhempainillankin.
Päihdekasvatuksemme kehittyi vuosien mittaan eettiseksi, monipuolisen tiedon ja eri näkökulmien esittämiseksi vuorovaikutteisin metodein, jotka mahdollistavat päihdekysymysten kriittisen pohdinnan sekä niiden pohjalta tehdyt tietoiset valinnat. Kouluvierailuista ei Hakkiksen vision mukaan koskaan laskutettu, vaan varoja kenttätyöhön kerättiin tukilehdellä, jonka toimittamisen otin vastuulleni. Näiden vuosien aikana olen päässyt haastattelemaan lehteemme muun muassa itse Lordia, Vesa-Matti Loiria, Renny Harlinia, Cheekkiä ja monia muita. Vuosiin on mahtunut upeita kohtaamisia ja on ollut kunnia päästä kertomaan erilaisten ihmisten elämäntarinoita. Mieleenpainuvimpina juttuinani mieleen tulee HIV-positiivisen äidin haastattelu ja narkolepsiaan flunssarokotteesta sairastuneen nuoren äidin tarina. Hänen oli luultu olevan humalassa, koska hän oli nukahtanut lapsensa kanssa leikkipuistossa ollessaan keinuun.
Työtä on nyt tehty reilut kaksikymmentä vuotta kohdaten parhaimmillaan vuosittain jopa kymmenen tuhatta nuorta Helsinki-Utsjoki -akselilla. Vaikkeivat isot tavoittavuusluvut olekaan koskaan olleet varsinainen tavoite. Koska emme ole olleet julkisen tuen piirissä, meidän ei ole tarvinnut todistella työmme vaikuttavuutta, vaan olemme saaneet ajella pienille pohjoisen kyläkouluille, vaikka vain muutamankin oppilaan tähden. Tästä iso kiitos teille lehtemme Tilaajat.
Matkan varrella on luovuttu bussista, muututtu yhdistyksestä yritykseksi ja printtilehdestä verkkojulkaisuksi saadaksemme kulurakenteen kestävämmäksi ja toiminnan omavaraiseksi.
Olimme sosiaalisena yrityksenä pitkään kummajainen kolmannen sektorin kentillä, sillä perinteisesti ehkäisevä päihdetyö on kuulunut julkisen rahoituksen ja avustusten piiriin.
Hyvän tekemisen ja bisneksen epäpyhä liitto synnyttää helposti skeptisyyttä, etenkin yleisestä luottamuspulasta kärsivällä telemarkkinointialalla. Luottamusta on ansaittu pitämällä toiminta läpinäkyvänä ja työmuotomme on onnistunut lopulta vakiinnuttamaan paikkaansa monimuotoisen ehkäisevän kentän yhtenä luotettavana palveluntarjoajana. Kampanjamme sai Suomalaisen työnliitolta oikeuden käyttää yhteiskunnallisen yrityksen merkkiä vuonna 2012.
Sittemmin onkin puhuttu niin sanotun uuden kolmannen sektorin synnystä, jonka arvoja ovat muun muassa julkisella sektorilla määriteltyyn palvelun tarpeeseen vastaaminen tehokkaasti, tuottavasti ja myös työllistävästi. Yrityksenä olemme pystyneet työllistämään nuoria lehtemme toimitustyössä sekä telemarkkinoinnissa.
Nyt 21 vuoden jälkeen minun on aika kiittää ja suunnata kohti uusia haasteita. Olen saanut upean mahdollisuuden olla luomassa ensinnäkin omannäköistäni työpaikkaa, mutta myös ainutlaatuista konseptia, joka on ollut uurtamassa uraa päihdekasvatuksen tuleville työmuodoille. Kiitos toimitustiimi, yhteistyökumppanit, koulut, nuorisotoimet, vanhemmat ja ennen kaikkea nuoret kaikista kohtaamisista, luottamuksesta, palautteesta ja siitä kokemuksesta, että olen saanut tehdä kanssanne työtä, jolla on merkitystä.
Mirkka Torikka
Päätoimittaja
mirkka@freestylelehti.fi
