Olen kirjoittanut useita kirjoja, olen joltisestikin tunnettu ja brändini on kohtuullisen hyvä (mitä nyt itse välillä päästelen suustani sammakoita), olen korkeasti koulutettu, minulla on töitä alalla, jota rakastan ja tililläni on muutama euro rahaa. Ammatillisesti olen saanut toteuttaa useita unelmiani elättäen itseni. Näillä spekseillä minua voisi yleisesti kutsua menestyjäksi, mutta en koe, että juuri nämä tekijät määrittelisivät minut menestyjäksi.
Miten menestys mitataan? Kuka määrittelee menestyjän? Muun muassa tällaisia ajatuksia olen pyöritellyt viime ajat korvieni välissä. Helpointa olisi todeta, että pankkitilin saldo korreloi suoraan menestyksen kanssa, mutta tällaisen väitteen tekeminen olisi epä-älyllistä, ja empiiriseen kokemukseeni perustuen uskallan väittää, että taloudellisella tilanteella ei ole mitään tekemistä sen todellisen menestymisen kanssa. Onko edes olemassa keinoa, jolla mitata menestystä objektiivisesti?
Menestymisen konsepti tuntuu äkkiseltään selkeältä: usko itseesi, tee omaa juttuasi lannistumattomasti ja sinulla on mahdollisuus onnistua. Ja onnistumistahan pidetään yleisesti menestymisen synonyymina. Mutta kuten elämässä yleensäkin, myöskään menestymisen määritteleminen ei ole niin simppeliä tai yksioikoista kuin se näyttäisi olevan paperilla. Julkisen keskustelun konsensus on eittämättä se, että elämässä onnistuminen on yhtä kuin maallinen mammona tai ulospäin näkyvä materia.
Ensimmäinen kysymys menestymisen määrittelemisessä on se, mitkä ovat mittarit, joilla se mitataan? Raha? Valta? Mikäli käytämme mittarina rahaa, mikä on vähimmäismäärä euroja, alin raja sille, että voimme todeta henkilön menestyneen? Miljoona? Kymmenen miljoonaa? Tällöin mittarista tulee subjektiivinen, sillä jokainenhan peilaa taloudellista menestystään taustaansa vasten, jolloin köyhän yksinhuoltajaperheen vesan nouseminen euromiljonääriksi on kiistattomasti onnistuminen ja varmasti kovan työn takana – ellei kyseessä ole sitten lottovoiton kaltainen onnenpotku. Mikä sitten taas on esimerkiksi vanhan rahan perheen lapsen tai menestyneen yrittäjän jälkikasvun taloudellisen onnistumisen rajapyykki? Kuinka paljon paremmin lapsen pitää menestyä verrattuna vanhempiinsa ollakseen menestyjä? Tuplata vai jopa triplata omaisuus? Mitä, jos menestystä ei odotetusti tulekaan? Onko hän silloin luuseri? En edes pysty ajattelemaan henkisiä paineita, joita rikkaiden vanhempien lapset joutuvat kokemaan, kun taloudellisen menestymisen koetaan aina olevan edeltävän sukupolven ansiota. Yhdelle mahtava onnistuminen on toiselle mahalasku.
”Raha ei tuo onnea.” Ei välttämättä onnea, mutta varmasti tietynlaista varmuutta elämiseen. Koska taloudellinen riippumattomuus, sen tuoma vapaus ja vapauden myötä syntyvä mielenrauha ovat kaikki universaalisti tavoiteltuja asioita ja menestyksen merkkejä, voisimme sitä taustaa vasten ajatella takataskussa pullistelevan tuhdin lompakon tarkoittavan myös elämässä onnistumista. Asia ei kuitenkaan ole noin yksioikoinen, sillä raha, kuten kaikki materia, on katoavaa. Sen olemme saaneet kokea karvaasti nyt kriisiaikana. Jos jotain korona on näyttänyt, niin sen, että systeemi oli pelkkä korttitalo, jonka kaatumiseen vaadittiin yhden kortin siirtyminen paikoiltaan. Kriisi osoitti karusti, että maallisen mammonan varaan rakennettu ajatus menestymisestä tai menestyjästä voi kadota kuin tuhka tuuleen yhdessä iltapäivässä.
Kuka sitten määrittelee menestyjän? Ihminen tietää oman tarinansa parhaiten, joten uskon vakaasti siihen, että elämässä menestymisen määrittelee jokainen itse. Yksi menestymisen määrittelyn kulmakivistä on itselleen asetettujen tavoitteiden saavuttaminen ja sen myötä saavutettu onnellisuuden tila – olivat nämä tavoitteet mitä vain. Raha, ystävyyssuhteet, onnellinen parisuhde rakastamasi ihmisen kanssa tai juuri sellainen ura kuin olet aina haaveillut. Kukaan ulkopuolinen ei pysty määrittelemään sitä, onko ihminen mielestään onnistunut tavoitteissaan. Jos henkilöltä puuttuu elämästään se tärkein faktori, muuttuja, joka tekee hänet onnelliseksi, hän tuskin kokee menestyneensä.
Eräs hyvä ystäväni kysyi minulta taannoin, olenko onnellinen. Epäröimättä hetkeäkään vastasin kyllä. Enkä vastannut myöntävästi siksi, koska elämäni on ulkoisesti hyvissä kantimissa, vaan siksi, koska olen sinut itseni ja ympäröivän maailman kanssa. Se on todellista menestymistä, jonka saavuttaminen on vaatinut lukuisia epäonnistumisia. Näiden epäonnistumisten kautta olen päässyt tilanteeseen, jossa minulla on ympärilläni turvaverkkoja, jotka tukevat, kun en itse jaksa kulkea. Se on kultaakin kalliimpaa.