Ihminen on siitä hassu, että se hyvin harvoin osaa arvostaa hyvin olevia asioita ennen kuin ne on menetetty. Kun arki rullaa omalla painollaan, asioista tulee monesti itsestäänselvyyksiä. Oli sitten kyse taloudellisesta tilanteesta, terveydestä tai vaikkapa onnellisesta parisuhteesta. Itsestäänselvyyden myötä ihminen lakkaa tekemästä töitä asioiden eteen ja olettaa, että myötätuuli jatkuu auringonlaskuun saakka, kunnes ei enää jatkukaan.
Kun kaikki on mennyttä, ihmettelemme kädet levällään, miten tässä kävi näin. Taas. Ja kuten sanotaan, jälkiviisaus on parasta viisautta. Olisin voinut tehdä niin tai näin. Yhtä lailla kuin emme osaa arvostaa hyviä, onnellisia ja tasapainoisia hetkiä ennen kuin ne ovat pelkkä muisto vain, olemme hiton huonoja oppimaan tehdyistä virheistä. Se johtuu ihmisluonteen pohjattomasta narsistisuudesta: luulemme, ettemme muka toistaisi samoja vääriä valintoja, joita me itse tai joku muu on tehnyt aiemmin.
Monessa jälkikäteen huonoksi osoittautuneessa ratkaisussa on ollut vaikuttimena myös henkilön kokeilunhalu. Vaikka meillä on maailman sivu esimerkkejä siitä, miten huonoja päätöksiä heroiinin käyttäminen, parisuhteessa pettäminen tai vaikkapa nigerialaiskirjeisiin haksahtaminen ovat, osa ihmisistä vain haluaa kokea sen omakohtaisesti. On aivan sama, millaisia tosielämän kauhutarinoita heille kerrotaan, sillä heidän pitää kokea kaikki itse. Se on hyvin inhimillistä, enkä libertaarina näe siinä mitään väärää. Ajattelen pikemminkin niin, että aikuisen, oikeustoimikelpoisen ihmisen vapauksiin kuuluu tehdä mitä ikinä hän mielii, kunhan siitä ei koidu haittaa muulle luomakunnalle hänen ympärillään. Oikeuksiin kuuluu myös mahdollisuus epäonnistua. Vaikka kerta toisensa jälkeen.
Vaikka meillä on maailman sivu esimerkkejä siitä, miten huonoja päätöksiä heroiinin käyttäminen, parisuhteessa pettäminen tai vaikkapa nigerialaiskirjeisiin haksahtaminen ovat, osa ihmisistä vain haluaa kokea sen omakohtaisesti.
Myönnän, että olen itse itseni pahin vihollinen. Olen toistanut aiemmin tekemiäni virheitä lukemattomia kertoja ajatellen, että tällä kertaa homma menee hahloon. Hakannut päätäni seinään, saanut siipeeni ja koettanut uudestaan, kunnes on ollut pakko pysähtyä ja miettiä, miksi teen näin itselleni. Näkisin, että tällaisessa käytösmallissa on kyse niin itsepäisyydestä, omahyväisyydestä kuin myös uskosta itseensä. Uskosta siihen, että nyt olen fiksumpi, teen parempia ratkaisuja ja onnistun.
Mutta toistettuja virheitä, vääriä ratkaisuja tai epäonnistumisia ei missään nimessä pitäisi stigmatisoida ja hävetä. Jokainen meistä mokaa. Sellaista ihmistä ei ole, joka ei olisi ottanut kuonoonsa elämänsä varrella. Jos tällainen löytyy, uskallan väittää, ettei hän myöskään ole elänyt. Epäonnistumisiin ja virheisiin suhtautuminen pitäisi räjäyttää palasiksi ja kasata uudelleen. Meidän sukupolvemme on ehkä jo hävennyt tämän pelin, mutta lapsillamme ja lastenlapsillamme on vielä mahdollisuus muuhun. Vastuullamme on opettaa heille, että ei ole epäonnistumisia. Sitä joko onnistuu tai oppii.
Vaikka emme aina oppisikaan tekemistämme virheistä ja kerta toisensa jälkeen löydämme itsemme voivottelemasta mönkään menneitä ratkaisuja, se on aina kuitenkin parempi vaihtoehto kuin elää ”voi kun olisin” -elämää. Sillä aina kannattaa mieluummin katua tehtyjä kuin tekemättömiä asioita.
