Sanotaan, että valta korruptoi ja ehdoton valta korruptoi ehdottomasti. Tästä olemme saaneet esimerkkejä pitkin kuluvaa vuotta, kun vallan vahtikoira on paljastanut sikariportaan väärinkäytöksiä. Silti on ihmeteltävä sosiaalisessa mediassa vellonutta keskustelua: tuleeko kaikki tämä teille yllätyksenä?
Monet ammattipoliitikoista ovat lähteneet mukaan peliin kirkasotsaisina nuorina unelmanaan muuttaa maailmaa, tehdä ympäröivästä yhteiskunnasta parempi paikka elää. Heillä on todennäköisesti ollut poliittisia esikuvia ja ehkä joku vanhempi valtionpäämies mentorinaan. Joku, joka on jo ansainnut kannuksensa ja haluaa jakaa oppejaan nuoremmalle kokelaalle. Uraa rakennetaan pikkuhiljaa askel askeleelta luottamustehtävistä kaupunginvaltuuston kautta kunnanvaltuutetuksi, kun jossain kohtaa haaveissa alkaa siintää Arkadianmäki ja isommat kuviot.
Periaatteessa on inhimillistä, että kun ihminen huomaa, että hänellä on tilaisuus, se käytetään hyväksi. Onko se moraalisesti oikein ja hyväksyttävää, se on sitten aivan oma tarinansa.
Voi myös olla, että henkilö X kokee poliittisen herätyksen myöhemmällä iällä, kun näkemystä ja kokemusta elämästä on kertynyt vyön alle. Koetaan, että maailmassa on virhe ja se halutaan korjata. Poliittisen (broilerin) kokemuksen korvaa hitusen suurempi innostus, ja ystävien sekä kylänmiesten kompatessa taustalla, kuinka ”olet hyvä tyyppi, jolla on ajatuksia, mä kyllä äänestäisin sua” otetaan tuntuva laina vaalikampanjaa varten. Vannotaan, että mikäli läpi mennään, ollaan pienen ihmisen asialla.
Ja voilá: vaalit menevät maaliin Arkadianmäen ovien avautuessa. Sosiaalisessa mediassa ja lehtihaastatteluissa hehkutetaan kiitollisuutta sekä luvataan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista palkkaajia eli äänestäjiä kohtaan. Ja näin varmaan todellisuudessa onkin. Työt aloitetaan intoa puhkuen kaiken ollessa uutta ja ihmeellistä. Ymmärretään, että kyseessä on neljä vuotta kestävä pätkäpesti ja ollaan valmiita tekemään kaikki mahdollinen, jotta lisää kausia olisi luvassa. Eikä peruskansanedustajan kohtuulliselta tuntuva kuukausiliksa ole ollenkaan huono kannustin. Varsinkin, kun päälle lätkäistään kaikki mahdolliset lisät ja verottomat kulukorvaukset.
Se, joka väittää, ettei hommia tehtäisi palkan takia, valehtelee. Jossain vaiheessa matkaa jotain kuitenkin tapahtuu: kirkasotsaisuus vaihtuu opportunismiin. Periaatteessa on inhimillistä, että kun ihminen huomaa, että hänellä on tilaisuus, se käytetään hyväksi. Onko se moraalisesti oikein ja hyväksyttävää, se on sitten aivan oma tarinansa. Lain mukaan ja lain hengen mukaan toiminen ovat kaksi eri asiaa. Puljailuistaan kiinni jääneet kansanedustajat ja muut luottamustoimissa vaikuttaneet henkilöt pahoittelevat väärinkäytöksiään, mutta pahoittelevatko he sitä, että ovat tehneet väärin vai sitä, että ovat jääneet kiinni?
Herran ja tavallisen tuulipukukansalaisen välillä oleva kuilu on syvä ja leveä, joka on talouskriisien myötä leventynyt ja syventynyt entisestään. Helposti unohdetaan se, että ani harva herroista on kuitenkaan syntynyt positioonsa ikään kuin kuninkaallinen. Ei, he ovat olleet juuri niitä samoja tavan tallaajia, jotka vielä hetki sitten istuivat vieressämme aamuisessa ruuhkabussissa ja puhisivat sitä, kuinka he tekisivät asiat eri tavalla, jos itse olisivat päättäjän asemassa. Sitä samaista virttä ovat veisanneet kaikki ns. kansanmiehet ja -naiset, jotka ovat tavalla tai toisella käyttäneet asemaansa kyseenalaisesti, mutta saaneet jatkaa eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan: Tony Halme, Teuvo Hakkarainen, Paavo Väyrynen, Suvi Lindén, Matti Vanhanen – muutaman nimen näin ulkomuistista mainitakseni. Näitä esimerkkejä on maailman sivu, joten miten esimerkiksi Vihreiden kansanedustajana toimivan Jani Toivolan taksikorttipelleilyt ja niistä kiinnijäämisen jälkeinen amnesia tulevat yllätyksenä?
Varmasti kyynistä, mutta uskon, että jokainen meistä on valmis tilaisuuden tullen parantamaan omaa sosiaalista asemaansa tai paksuntamaan lompakkoaan, jos siihen vain löytyy porsaan mentävä reikä. Ketä sitten syyttää siitä, että kansalaisten luottamus poliittista peliä kohtaan on musertunut? Kehen kääntää syyttävä sormi, kun puhutaan äänestysprosentin laskemisesta? Ensi kädessä jokaista, joka neljän vuoden välein äänestää samoja tyyppejä samoihin hommiin, vaikka tavallisesta työyhteisöstä olisi tullut kenkää niin, että kaikki nurkat näkyisivät yhtä aikaa.
Huhtikuussa on eduskuntavaalit. Mikäli sosiaalista mediaa on uskominen, iso joukko ihmisiä aikoo protestoida nykymenoa ja jättää äänestämättä. Paskanmarjat, sanon minä. Ihmisen muisti on lyhyt, mutta poliittinen muisti on vielä lyhyempi. Siinä ei puoli vuotta sitten tapahtuneet omaan taskuun pelaamiset paljoa enää paina, kun uudestaan ehdokkaana oleva kansanedustaja tarjoaa höyrymakkaraa loskaisella torilla.
Vapauden ja vastuun sanomaa saarnaava Teemu ”Pastori” Potapoff kirjoittaa vakkarikolumnistina Freestyle-lehdessä. ”Olen toiminut reilut 20 vuotta portsarina ravintoloiden ovilla, mutta päivätyöni ja sydämeni palo on journalistiikan sekä median parissa. Koulutukseltani olen kahta vaille teologian maisteri. Minulle ei mikään aihe ole liian pyhää käsiteltäväksi. Toivottavasti olet mukana matkassa!
