Luvut ovat suuria: 62 prosentilla kodin ulkopuolelle sijoitetuista lapsista diagnosoidaan jokin psykiatrinen tai neurokehityksellinen häiriö ennen 18 vuoden ikää, kun taas muilla lapsilla vastaava luku on 18 prosenttia.
Samalla joka neljäs neuropsykiatrisista ongelmista kärsivä nuori sijoitetaan lopulta kodin ulkopuolelle.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) ja Turun yliopiston monitieteinen tutkijaryhmä julkaisi kesäkuussa 2021 tutkimuksen, jossa selvitettiin kaikkien Suomessa vuonna 1997 syntyneiden lasten erikoissairaanhoidon palvelujen käyttöä ja kodin ulkopuolisia sijoituksia. Tavoitteena oli tarkastella sitä, miten yleisiä psykiatriset ja neurokehityksellisten häiriöiden diagnoosit sijoitetuilla lapsilla ovat.
Koko ikäluokasta viidesosalla oli ollut käyntejä erikoissairaanhoidossa.
”Eli hyvin yleisestä ilmiöstä puhutaan”, toteaa tutkimusryhmässä ollut THL:n erikoistutkija Antti Kääriälä.
”Yksi jokaisesta koululuokasta sijoitetaan kodin ulkopuolelle”
Yleisimmät tutkimuksessa esille nousseet neurokehitykselliset häiriöt olivat ADHD, puheen-, motoriikan ja oppimisen häiriöt sekä autismi.
”Siinäkin on jo aika paljon erilaisia häiriöitä, jotka vaativat kaikki erilaisen vastaanoton. Tässä puhutaan siis hyvin monimuotoisesta porukasta”, Kääriälä huomauttaa.
Vaikka neurokehityksellisiin häiriöihin liittyy usein muuta oheissairastavuutta ja -oireilua, on lapsen sijoituspäätöksen taustalla yleensä myös muita kehitystä vaarantaneita seikkoja, kuten poissaoloja koulusta, rikollisuutta tai päihteiden käyttöä. Mukana voi olla myös perheen muita haasteita, kuten vanhempien päihde- tai mielenterveysongelmia.
Kokonaisuudessaan lastensuojelulliset toimet ovat Suomessa verrattain yleisiä. Vuoden aikana koko maassa 4,2 prosenttia väestön 0–17-vuotiaista oli avohuollon asiakkaita, ja huostassa oli 1,1 prosenttia.
Kustakin ikäluokasta noin 6–7 prosenttia tulee jossain vaiheessa lapsuuttaan sijoitetuksi kodin ulkopuolelle.
Kodin ulkopuolisia sijoituksia on tehty enenevässä määrin. Siinä mielessä järjestelmä toimii huonosti.
”Keskimäärin siis yksi lapsi koululuokasta on ollut jossain vaiheessa sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Kyllä se on iso luku”, Kääriälä toteaa.
Lastensuojelu ei tarkoita vain kodin ulkopuolelle sijoittamista. Erilaisia tukimuotoja on useita, ja lapsen sijoittaminen on yleensä viimeinen keino.
”Lastensuojelun painopiste on kuitenkin mennyt Suomessa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana vähän erikoiseen suuntaan, kun kodin ulkopuolisia sijoituksia on tehty enenevässä määrin. Siinä mielessä järjestelmä toimii huonosti. Avun ja tuen painopistettä pitäisi ehdottomasti pystyä siirtämään ennaltaehkäisevään toimintaan mutta tuntuu, että se on ollut hyvin vaikeaa. Siihen ei ole päästy, vaikka asiasta on keskusteltu jo pitkään”, Kääriälä pohtii.
Vaikka neuropsykiatrisista häiriöistä puhutaan nykyään paljon, ei ole olemassa vahvaa näyttöä siitä, että häiriöt itsessään olisivat lisääntyneet. Ne kuitenkin tunnistetaan aiempaa paremmin, ja lapset ja nuoret osataan tutkimusten ja hoidon pariin tehokkaammin, Antti Kääriälä toteaa.
Se, että sijoituksiin turvaudutaan niin usein, kertoo Kääriälän mielestä ennen kaikkea siitä, ettei ennaltaehkäisevä työ toimi nyt niin hyvin kuin se voisi toimia.
”Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrät ovat esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna suuria. On mielestäni tarpeellista tuoda esiin, että kodin ulkopuolisia sijoituksia on ehdottomasti varaa vähentää, mutta samalla on myös pohdittava, millä keinoin se tehdään. Miten se tehdään ilman, että päädytään tilanteeseen jossa lapset, jotka sijoitusta tarvitsevat, jäisivät sijoittamatta?”, hän kysyy.
Yksilöllisyyttä ja lisää henkilökuntaa
Kääriälä toteaa, etteivät kesäkuussa julkaistun tutkimuksen tulokset tulleet asiantuntijoille yllätyksenä.
”Oli ollut jo laajalti tiedossa, että lapsilla, jotka ovat lastensuojelussa ja kodin ulkopuolelle sijoitettuja, on paljon mielenterveyden ongelmia ja erilaista muutakin käyttäytymisen tai kehityksen ongelmaa. Tilanteen toteaminen tällaisella isolla tutkimusaineistolla oli kuitenkin tarpeen. Sen tekeminen näkyväksi on ollut keino tuoda huoli julki ja edistää sitä, että näihin asioihin pystyttäisiin paremmin puuttumaan”, Kääriälä toteaa.
Myös ratkaisut tilanteeseen ovat tiedossa. Tutkimusryhmän mukaan tutkimustulokset osoittavat, että erityisesti lastensuojelun työntekijät tarvitsevat työssään ymmärrystä siitä, miten lasten ja nuorten mielenterveyttä voitaisiin tukea jokapäiväisessä elämässä.
Tilanteen tekeminen näkyväksi on ollut keino tuoda huoli julki ja edistää sitä, että näihin asioihin pystyttäisiin paremmin puuttumaan.
”Se voi vaatia esimerkiksi mahdollisuutta tukea lapsia yksilöllisemmin ja keinoja sopeuttaa lapsen ympäristöä tavoilla, joita lapsen tilanne edellyttää. Esimerkiksi suuren asumisyksikön ryhmämuotoinen asuminen voi olla suuri haaste lapselle, jolla on neurokehityksellisiä häiriöitä.”
Tärkeää olisi myös edistää lastensuojelun ja muiden sektorien välistä yhteistyötä, jotta lapset ja nuoret saisivat tarvitsemaansa tukea riittävän varhain sekä ohjata tukea perheille, joissa ilmenee mielenterveyden tai neuropsykiatrisen kehityksen häiriöitä.
Merkittävintä olisikin juuri konkreettinen tuen saamisen mahdollisuus.
”Sanoisin, että institutionaalinen ymmärrys olisi tärkeää, eli että olisi olemassa toimintamallit, joilla voitaisiin vastata lasten yksilöllisiin tarpeisiin paremmin: esimerkiksi kouluissa olisi enemmän aikuisia tarjoamassa tukea opetukseen lapsille, joilla siihen on tarvetta”, Kääriälä tiivistää.
THL:n ja Turun yliopiston lisäksi tutkimuksen tekoon osallistui tutkijoita Itä-Suomen yliopistosta, Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiö Itlasta sekä lapsiasiavaltuutettu. Tutkimustulokset julkaistiin European Child & Adolescent Psychiatry – tiedelehdessä.
Lisäksi tässä tekstissä on käytetty lähteenä THL:n lastensuojelun tilastoraporttia 28/2020.
