Haastattelun päätteeksi jään miettimään, mitä kaikkea Arttu Lindeman vielä saavuttaakaan. Ollakseen vasta reilu parikymppinen sälli, Lindeman on saavuttanut elämässään enemmän kuin monet tulevat koskaan saavuttamaan. Menestys ja maallinen mammona ovat kuitenkin vaatineet uhrauksia, mutta samalla ne ovat toimineet sykäyksenä elämänmuutokselle.
Haastattelun aikana edessäni istuu Arttu Lindeman 2.0. Voi sanoa, että Lindeman, 22-vuotias miehenalku, oli Suomen ensimmäisiä isoja YouTube-tähtiä. Tänään, Herran vuonna 2019 jokainen ja heidän äitinsä ”tubettaa”, mutta Lindeman aloitti vloggaamisen jo vuonna 2013 vaihto-oppilasvuotenaan. Aluksi videoita, joilla Arttu esitteli silmänkääntötemppujaan, tehtailtiin perheelle ja kavereille kunnes Arttu huomasi, että hänen elämänsä kiinnostaa myös muita kanssakulkijoita. Pian videoidut taikatemput vaihtuivatkin taltiointeihin, joiden myötä mies avasi enemmän elämäänsä. Tänä päivänä miehen edesottamuksia YouTubesta seuraa yli 175 000 silmäparia.
Huusin ja möykkäsin koko ajan mahdollisimman paljon, että tulin kuulluksi ja nähdyksi. Se tuntui silloin hyvältä vaihtoehdolta.
Musiikki on ollut Artun pitkäaikainen rakkaus, ja ensimmäiset näytteet miehen artistiudesta maailma sai kuunneltavakseen vuonna 2015 omakustannejulkaisun muodossa. Kova työ ja periksiantamaton asenne palkittiin levytyssopimuksella alle vuosi Mainstreamflownjuntin julkaisemisen jälkeen. Alkoi kova pyöritys. Läikkyy, Faijas ja Menee tunteisiin nostivat Linden listojen piikkipaikoille ja jopa arvostetun Emma-pystin pokkaajaksi. Juomisesta, bailaamisesta ja nuoresta rakkaudesta räpännyt tubettaja-artisti veti vauhdikkaasti ja leveästi, mutta jotain silti puuttui. Haastattelin Arttu Lindemania ensimmäisen kerran kesällä 2016, jolloin mies oli mainstream-suosionsa kynnyksellä. Muistelen puhuneeni hänen kanssaan siitä, kuinka paljon hän himoitsi muilta artisteilta saadun arvostuksen perään.
”Olen nyt ensimmäistä kertaa tilassa, missä nautin muusikon statusta. Olen himassa, kirjoitan runoja ja sanoituksia sekä sävellän, jonka jälkeen menen studiolle tuottamaan kappaletta muiden tuottajien kanssa. Ennen se ei ollut näin. Läikkyy-biisiä ei tehty niin. Nyt kappaleet tehdään ammattimaisemmin, joka myös kuuluu lopputuloksessa. Ja vaikka aiemminkin kappaleet tehtiin ammattimaisesti, tekijöitä oli enemmän kuin nykyään ja osani oli nykyistä pienempi. Ja minulle on aina ollut tärkeää se, että olen itse kirjoittanut omat lyriikkani.”
”Aiemmin TikTakin Petra ei vieraillut biiseilläni. Nyt jostain syystä hän tulee. Olen artistina noussut pykälän ylöspäin, isosti. Vuosi 2018 oli todella kova kehityksen vuosi. En kuitenkaan sano, että olisi noussut ylöspäin niin, että voisin paukutella henkseleitäni sosiaalisessa mediassa. Tarkoitan enemmänkin sitä, että olen kehittynyt ihmisenä. Olen tiputtanut painoa 15 kiloa ja opetellut soittamaan kitaraa. Mennyt vuosi oli hyvä vuosi.”
Vaikka kehitystä on tapahtunut, Arttu ei omien sanojensa mukaan voi vieläkään sanoa, että olisi saanut muiden artistien arvostuksen puolelleen.
”En välttämättä. Olen mennyt eteenpäin, mutta olen ymmärtänyt, että kyse ei ole siitä, kuinka kovassa haipissa olen tai siitä, kuinka paljon tubetan, vaan siitä, että lunastan yleisön ja artistikollegoiden hyväksynnän. Se taas on kannustanut minua harjoittelemaan entistä kovemmin olemaan entistä parempi artisti. Kaikkea aina lähtien musiikin terminologiasta. Ja se on se nälkä, joka työntää minua eteenpäin.”
Milloin sitten maha tulee täyteen? Milloin nälkä on tyydytetty?
”Tavallaan se tuli jo, kun julkaisin uusimman biisini Suojelusenkeli ja sain JVG:n VilleGallelta viestin, Hyvä viisu, junnu. Homma etenee, kehittyy. Se oli minulle todella iso juttu, sillä ensimmäiset räppihaaveni syntyivät yläasteikäisenä, kun katselimme Parkkalin Jaakon kanssa JVG:n vlogeja. Silloin kaikki tuntui niin kaukaiselta haaveelta, ettei niiden toteutumiseen oikein uskonut. Silloin ne siemenet kylvettiin, ja monen mutkan kautta homma lähti käyntiin ja kehittymään. Ja sillä tiellä ollaan edelleen.
Lindeman, kuten monet muutkin koululaiset, on joutunut kokemaan koulukiusaamista, mutta ei enää jaksa ajatella menneisyyttänsä. Tänä päivänä hän pystyy näyttämään pitkää nenää kiusaajilleen, mutta ei koe sen vievän asioita eteenpäin.
”En todellakaan ole vielä maalissa, vaan alkutaipaleella, mutta jengi ei uskonut, että pääsen edes tähän lähtöviivalle saakka.”
”Mitä se auttaisi tai ketä se palvelisi, että kiusaisin kiusaajiani? Mitä hyödyn siitä, että menisin nyt Giganttiin vittuilemaan vanhalle yläasteaikaiselle kiusaajalleni? En yhtään mitään. Jos tekisin niin, pistäisin vain sen saman negatiivisen energian uudelleen kiertämään. Sen energian ja muistot, jotka olen itse jo kertaalleen haudannut. Mutta sen myönnän, että menestyminen on antanut minulle sisäistä tyydytystä ja hyvää fiilistä. Olen todella kilpailuhenkinen tyyppi, mutta en kilpaile niitä kiusaajiani vastaan, kilpailen itseäni vastaan. Saan menestymisestä lisädraivia onnistua entistä paremmin. En todellakaan ole vielä maalissa, vaan alkutaipaleella, mutta jengi ei uskonut, että pääsen edes tähän lähtöviivalle saakka.”
Vuosi sitten keväällä Lindeman joutui selkä seinää vasten. Pakon edessä oli katsottava itseään peiliin ja hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin on. ”Jouduin myöntämään itselleni, että olen Arttu ”Linde” Lindeman. Minä nyt olen tällainen jätkä ja pelaan tällaisilla korteilla. Sen hyväksymisen jälkeen viime vuosi oli todella mielenkiintoinen muutosten vuosi. Olen käynyt terapiassa puhumassa paljon siitä, kuka olen. Halusin hahmottaa paremmin itseäni ja itseeni liittyviä asioita. Sinne meneminen oli minulle yhtä vaikeaa kuin kaikille muillekin, mutta siinä vaiheessa, kun löysin itsensä sikiöasennosta olohuoneen lattialta itkemässä ei ollut muita vaihtoehtoja. Nyt olen päättänyt, että enää en aio joutua samaan tilanteeseen. Olen joutunut nöyrtymään ja tällaisella luonteella varustetulle kaverille se on ollut välillä todella vaikeaa, mutta samalla olen ymmärtänyt, että minun ei tarvitse olla paras.”
”Nyt näen paremmin sen, että minulta puuttui itseluottamusta, ja koulukiusaamistaustani on koko ajan näkynyt kaikessa tekemisessäni. Ja yhtäkkiä saamani valtava suosio säikäytti. Mutta se on inhimillistä. Itseluottamuksen puute ei kohdallani kuitenkaan näkynyt niin, että olisin ollut hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, vaan niin, että provosoin. Huusin ja möykkäsin koko ajan mahdollisimman paljon, että tulin kuulluksi ja nähdyksi. Se tuntui silloin hyvältä vaihtoehdolta. Enkä tekisi nytkään toisin, koska se vei minut siihen pisteeseen missä olen nyt.”
Itsensä kohtaamisen jälkeen Arttu alkoi ymmärtää paremmin, mikä erottaa hänet itseään suuremmista artisteista.
”Ihailen suuresti Mikael Gabrielia ja Cheekiä, ja menneen vuoden aikana olen ymmärtänyt, kuinka kovassa pyörityksessä he ovat. Olen myös tajunnut, kuinka suuri seinä heillä on yksityisyyden ja julkisuuden välissä. Samalla minulla poistui kaikki paineet oman julkisuuskuvan suhteen. Ymmärsin, etten tarvitse kenenkään hyväksyntää. Kunhan vain itse hyväksyn itseni. Jos olen jollekin tubettaja, olen tubettaja. Jos olen jollekin artisti, helvetin hyvä. Ja kymmenen vuoden päästä laulan ja soitan kitaraa niin hyvin, että olen kaikille artisti. Olen 22-vuotias. Minulla on tässä vielä hyvin aikaa kehittyä ja tehdä omaa juttuani.”
Teksti: Teemu Potapoff KUVA: Tero Ahonen